Synnytyskertomus

Viimein pääsen kirjottaan synnytyskertomuksen! Eihän siitä olekkaan aikaa kun 1,5kk. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan!


Menin siis mummon kyydillä sovittuun käynnistykseen ensin 27.2 torstaina. Kasper jäi Pertun kanssa meille ja mummo ottaisi sen sitten kyytin kun tulisi meitä viemästä. Ensin vastaanotolle tultaessa mut ultrattiin ja pidettiin hetki käyrillä että saatiin varmuus siitä että kummatkin ovat edelleen päät alaspäin jotta normaali synnytys olisi mahdollinen. Kummatkin oli niinkuin viimeksikin ja käyrät näytti hyviltä ja vauvat tuntui olevan virkeitä ja erittäin valmiit elämään myös kohdun ulkopuolella. Samaa mieltä oli mun mahanahka, pääkoppa, nivelet ja liitokset.
Lääkäri soitti synnytyssaliin ja käski lähteä osastolle ilmoittautumaan ja odottamaan huoneeseen ohjausta. Tunti istuttiin (nälässä) osaston aulassa, kunnes lääkäri tuli hakemaan meidät ensin juttusilleen.
Lääkäri kertoi ensin käytännön asioita ja ehotti käynnistystavaksi lapsivesikalvojen puhkaisua, joka luultavimmin aloittaisi omat supistukset ettei tarvittaisi oksitosiinitiputusta, mikä viimeksi aiheutti mulle pahimmat traumat ja kivut ikinä.
Sitten tarkistettiin vielä kohdunsuun tilanne, olisiko se tarpeeksi kypsä salissa käynnistykseen vai kypsyteltäisiinkö sitä ensin osastolla. Tilanne oli hyvä ja olin n. 2cm auki jo ja kanavaa jäljellä 1,5cm.
Hetken juteltuaan meille lääkäri soitti synnytyssaliin josko me voitaisiin siirtyä suoraan sinne. Salin henkilökunta kertoi paskat uutiset, että kaikki salit olivat täynnä ja oltiin tultu kaikista huonoimpaan aikaan, koko alkuvuoden ruuhkaisimpana päivänä paikalle. Kaikki Jyväskylän mammat päättivät synnyttää sinä päivänä, eli muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin passittaa meidät kotiin ja käskettiin tulla huomenna aamulla 8-9 uudestaan. Päässä kaikui koko kirosanavalikon kirjava kattaus mutta onneksi ne ei ryöpsähtänyt ulos lääkärin edessä, vaan sain pidäteltyä sitä käytävälle saakka jossa manasin niin että Antin korvatkin alkoivat punottaa. Huomenna siis sama itku ensin kun Kasper jää mummolaan synnytyksen ajaksi ja sitten paniikki-itku kun synnytys pelottaa ja sitten ihan vaan hormooni-itkua.

Linkkiaikataulut kouraan ja linkillä kotiin.

Seuraavana aamuna, perjantaina lähettiinkin vuorostaan papan kyydissä sairaalalle ja nyt ei enää jännittänyt vaan pikemminkin odotin että saan vauvat ulos. Pappa heitti omaan tyylinsä mukaisesti karskia läppää ja kyseli kompakysymyksiä koko matkan. Synnytysvastaanoton ovella pappa vielä sanoi viimeiset sanansa ja käski olla kiroilematta kuin merimies ja pisti tsempit matkaan.

Mentiin samaan huoneeseen minne eilen ja sama kaava; käyrälle, vessaan antaan näyte ja ultraan. Vauvat samassa asennossa kuin eilen ja siitä kätilön saattelemana SUORAAN saliin. Nyt sain ensimmäistä kertaa pidäteltyä jännitysitkun kurissa ja naureskelin koko tilanteelle vaikka tosiasiassa jännitti niin että melkein silmissä sumeni. Tai sitten se johtui vaan siitä etten syönyt koko aamuna.
Päästiin saliin klo. 9.00 ja kätilö heitti mulle sen maailman mukavimman avoselkäviitan ja verkkopökät syliin ja toivotti onnea matkaan ja poistui huoneesta. Klo. 9.30 tuli seuraavan kerran joku mua kattomaan ja tää kaikeksi harmikseni oli vähän pölähtänyt vanhempi naishenkilö joka selvästi oli eläkkeestä huolimatta livahtanut vielä dementiansa kanssa "töihin". Laittoi mulle käteen tipan (monen pistämisen jälkeen vihdoin sai suoneen asti neulan.) ja alkoi ottamaan verikoetta. Kaivoi mun käsivarttani niin kauan että meinasin pyörtyä ja loppujen lopuksi pisti koko suonen läpi eikä saanut verta tulemaan putkeen ollenkaan. Otti neulan tyynen rauhallisesti pois ja tokaisi että höh, no mäpäs haen ton Kaijan (nimi muutettu) pistään kun sulla on niin omituiset suonet. (mun suonet ei siis todellakaan ole omistuiset vaan maallikkokin osaisi multa verikokeen ottaa silmät kiinni ja päällään seisoen koska mun suonet helottaa kilometrien päähän tosta taipeesta.) Kaija sitten sai multa kokeen otettua ja seuraavaksi alettiin odottamaan, milloin päivystävä lääkäri kerkeisi tulla puhkaisemaan kalvot.

n. klo 10.00 Lääkäri tuli, tervehti ja esitteli itsensä ja puhkaisi kalvot. Nyt odoteltaisiin 11.00 saakka omia supistuksia ja jos niitä ei ala kuulumaan niin laitettaisiin tippa käynnistämään supistukset. Ne ei alkaneet ja seuraavaksi laitettiin oksitosiini valumaan. Ensin tämä vanhempi kätilö haki oikeaa tiputustahtia ja määrää. kokeiltiin aluksi 12ml/h. Siitä ei oikeastaan ollut apua, kun supistukset olivat kovin voimattomia ja tosi harvassa ja epäsäännöllisiä, niimpä hän nosti annoksen ensin 24ml/h, ja sitten reippaalla kädellä suoraan 42ml/h. Hetki meni ja sain kunnon kestosupistuksen mikä kesti monta minuuttia ja meinasin kuolla tuskasta ja painoin hälytysnappia varmaan 200 kertaa putkeen kunnes kätilö viimein tuli kysymään että joko supistaa. Supistihan se, yhtäjaksoisesti varmaan 10 minuuttia. Päiviteltyään hetken ja vaihdettuaan annoksen taas 12ml/h hän lähti taas n. tunniksi pois. (supistuksethan tietenkin lakkasivat lähes kokonaan kun tuo 12ml ei tosiaan viimeksikään auttanut mitään.) Meinasin alkaa jo itse säätämään sitä laitetta mutta ajattelin että pakkohan sen kätilön on osata hommansa ja varmasti tulisi kohta uudestaan kysymään vointia. Eipä tullut, joten makasin vaan toimettomana ja selasin facebookkia seuraavan tunnin.

13.00 aikaan oltiin oksitosiinin määrää vaihdettu jo lukuisia kertoja ja mikään ei tuntunut auttavan. Sitten onneksi vuoro vaihtui ja tilalle tuli tosi mukava kätilö mukanaan kätilöopiskelija, jolle mun synnytys olisi ensimmäinen kaksossynnytys.
Uusi kätilö laittoi heti oksitosiinin oikein tippumaan ja säännölliset supistukset alkoi melkein samantien.

n. klo 15.00 supistuksiin alkoi tulla jo niin paljon kipua että mietin jo että pyytäisin jotain lääkettä. Ajattelin kuitenkin että en vielä viitsi jos ne pitääkin mua ihan noobina kun heti olen pyytämässä lääkettä. Kärvistelin hetken kunnes pyysin kuitenkin kipupiikin. Se toi helpotuksen noin tunniksi ja neljän aikaan olin taas kipeä, vielä enemmän kuin ennen piikkiä. Sitten alkoi pojan päästä irtoamaan pinni, millä mitattiin sykettä ja sitä ronklattiin takaisin. Mulla oli kohdussa myös anturi, joka mittasi kohdun seinämästä paremmin supistuksen kuin mitä mahan päältä mittaava anturi kertoisi.

n. klo 16.15 kätilö ehdotti, josko haluaisin kohdunkaulan puudutteen koviin kipuihini.Itkin jo kivusta, mutta silti mietin hetken ja päätin että otan sen vaikka on sanottu että sen laittaminen sattuu. Olin siinä vaiheessa 5cm auki, kun kätilö pisti piikit (yht. 4kpl) ja kymmenen minuuttia siitä tunsin, että nyt on jotain ylimääräistä tulossa ja se olisi puskettava ulos. Kaikkien olisi pitäinyt nähdä kätilön ilme, kun hän 10 minuuttia piikkien jälkeen huudahti että sähän oot jo koko 10 senttiä auki! Oli mun naama varmaan kanssa näkemisen arvoinen kun tajusin että nyt pitäisi puskea kaksi vauvaa ulos.

Kätilö kävi hakemassa kaikki tarvittavat ammatin edustajat paikalle ja vaikka mulle oli sanottu koko raskauden ajan siitä että synnytyksessä tulisi olemaan enemmän porukkaa paikalla kuin normaalissa yhden lapsen synnytyksessä, oli huvittava huomata että kuinka paljon sitä porukkaa loppujen lopuksi olikaan.
Oman kätilön lisäksi siellä oli siis kätilöopiskelia, gynekologi, päivystävä lääkäri, lastenlääkäri ja joku randomi, joka tuntui vaan seuraavan tilannetta ihan oman kiinnostuksensa vuoksi eikä siitä ollut mitään apua kenellekkään siellä huoneessa. Se vain katsoi ja hymyili, mutta en kehdannut kuitenkaan kysyä että kukas sää oot ja mitä sää täällä teet. Kai se kuului kalustoon.

Sain viimein luvan alkaa ponnistamaan kunnolla. Mua pelotti koko ponnistusvaihe niin paljon että hoin vaan että emmää oikeesti voi nyt just alkaa ponnistaa, mä en oo valmis tähän, tää tuli niin äkkiä jne. Sanat kuitenkin jäi vähemmälle kun alkoi tositoimet. (sain siinä välissä kuitenkin moikattua lastenlääkärille joka juuri pahimmassa puskemisessa tuli sisään huoneeseen ja sain sen huulilta luettua että "moi mä oon lastenlääkäri Laura .............." kun muu porukka oli niin kiinni mun jalkovälissä ja keskuteli kiivaasti että en kuullut sanaakaan mitä hän sanoi. Nostin vaan kättä ja huusin moi.

Ponnistus oli ihan kamalaa. Suhteellisen kivutonta, järkyttävä paine oli kummassakin päässä. Olin varma että mulla katkeaa suoni päästä jos ponnistaisin yhtään kovempaa, mutta tuskin mikään kriittinen suoni katkennut kun tässä vielä ollaan.

Kätilö sanoi hetken päästä että ponnista ponnista, tukkaa näkyy jo ja mä olin ihan pettynyt kun luulin jo että pää olisi hyvinkin puolivälissä ainakin tulossa. Ponnistin sen minkä vaan ikinä pystyin ja lopulta syntyi A- poika kello 17.20. Vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä ja hetki jouduttiin virottelemaan häntä, mutta rääkäisi kuitenkin äänekkäästi ja mä huokasin helpotuksesta. KUNNES tajusin että vielä ei olisi homma hoidossa, vaan toinen olisi tulossa. 20 minuuttia odoteltiin että B- vauva alkaisi laskeutumaan synnytyskanavaan että voisin alkaa ponnistamaan. Niin se ei kuitenkaan tehnyt ja hänen sydänäänet alkoi jo heikkenemään. Siinä paniikissa kätilöt runttasivat vauvan mun mahan päältä alaspäin ja vaikkei vauva ollut laskeutunut niin piti alkaa ponnistamaan koska se olisi saatava ulos mahdollisimman nopeasti. Ilman supistuksia, ilman ponnistuksen tarvetta ponnistelin vauvaa alaspäin ja kun päälaki näkyi, syke laski todella matalaksi ja turvauduttiin imukuppiin. Kätilö asetti sen vauvan päähän ja rempoi mun apuna vauvaa ulos. Olin alkanut nimittäin mennä jo kiinni, kun oksitosiini tuppaa kuulemma supistamaan myös synnytyksen jälkeen ja auttamaan palautumisessa. Osittain kiinni, ilman supistuksia ja ilman ponnistuksen tarvetta synnyttäminen ei todellakaan ollut enää hauskaa, mutta niin vain sain toisenkin vauvan ponnistettua maailmaan kello 17.51.
Huomattiin että B vauvan napanuora oli niin lyhyt että sen takia vauva ei kunnolla päässyt laskeutumaan eikä kunnolla myöskään syntymään. Ihme kuitenkin ettei missään ultrassa tätä huomattu, mutta pienen viroittelun jälkeen oli myöskin tyttö hereillä ja parkui kuin viimeistä päivää.

Kummatkin saivat pisteiksi 9/9 . Poika syntyi mitoin 49cm, 3150g ja py 36cm ja tyttö 48cm, 3060g ja py 34cm. Täydelliset vauvat <3

Kaiken säätämisen jälkeen, tikkauksen ja tutkimusten jälkeen nousin ylös, kävelin suihkuun, keräsin kamat ja vauvat, sanoin Antille hyvät yöt ja heipat, kävelin osastolle ja mietin kuinka miellyttävä synnytys oli kaikesta huolimatta ja synnyttäisin milloin vain uudestaan, jos se kävisi noin helposti. Tosin vauvoja en enää halua, joten se oli mun viimeinen synnytys ja siksi jotenkin haikea olo oli koko sairaalassaoloajan, kun tiesin että sinne en enää palaa koskaan.

Nyt jälkikäteen voisin sanoa että ONNEKSI en valinnut synnytystavaksi sektiota, koska olisin ollut varmasti paljon kipeämpi leikkauksen jälkeen mitä olin normaalin synnytyksen jälkeen, koska hetkeäkään en ollut niin kipeä että istuminen tai kävely olisi sattunut, sainkin vaan 2 tikkiä pintanirhaumiin varmuuden vuoksi. Eniten synnytyksen jälkeen sattui, kun sisäelimet etsivät taas omat paikkansa ja valuivat selästä takaisin eteen.

Onneksi raskaus on nyt ohi, synnytys on ohi ja voin keskittyä vaan vauvoihin ja Kasperiin.

He ovat täällä!

Viimein, koko pitkän ja puuduttavan, valituksen täyttämän ja särkyjen saatteleman yhdeksän kuukauden jälkeen minun rakkaani ovat tulleet ilahduttamaan meitä mahan tällepuolen! Jos sanakirjassa olisi kuvia, olisi mun kuva sanan Onnellinen - kohdalla.

Torstaina 27.2 lähdin jännityksellä synnäriä kohti mummon kyydillä, mielessä vaan se, että tämän vuorokauden sisällä mulla on kaksi lasta sylissä ja Kasperilla on viimein kaksi sisarusta, toivottavasti vielä tyttö ja poika, niinkuin joka ultrassa oltiin meille lupailtu. Mummo saattoi meidät gravidaan, jossa ultran jälkeen lääkäri päätti, että synnytys käynnistettäisiin tänään ja kirjasi minut osastolle sisään. Kävelin itku kurkussa osastolle koska jännitti maailman eniten mennä taas sinne samaan paikkaan, jossa koin elämäni kauheimmat ja ihanimmat hetkeni toissakesänä kun Kasper näki ensimmäistä kertaa päivänvalon 1.6.2012. Käynnistys oli kamala, kivut tainnuttivat mut kokonaan enkä muista synnytyksestä muuta kuin kamalan kivun ja itkun, kun sanoja ei tullut suusta vaikka olisi tehnyt mieli puhua, sekä ilkeät kätilöt mitkä selvästikkään eivät luottaneet nuoren, juuri 19 vuotiaan tytön voivan olla hyvä äiti lapselleen ja halusivat vain kylmästi auttaa lapsen  maailmaan ja sen jälkeen jättää minut huoneeseen selviämään yksin vauvan kanssa ja passittivat antin kotiin. Maailman mullistavin kokemus on oman lapsen syntymä ja sen pitäisi jäädä, kivuista huolimatta mieleen uskomattoman iloisena tapahtumana kun saa rakkaan lapsensa ensimmäistä kertaa rinnalleen ja näkee miten uskomattoman hienon olennon on voinut toisen ihmisen kanssa luoda. Mulla se jäi elämäni hirveimpänä päivänä mieleen, vaikka olinkin suunnattoman onnellinen Kasperista. Olisin voinut pakahtua onnesta, mutta samalla itkin kuinka hirveätä oli synnyttää myötätunnottoman kätilön kanssa, joka ilkeillä sanoillaan sai mut ihan sanattomaksi.
Kuitenkin osasto 5 luukulla, omaa huonetta odottaessa sain kasattua mieleni ja ootin innolla että pääsisin pian käynnistykseen. Odotettiin Antin kanssa tunti lääkäriä ja mitä hänellä on sanottavana ennenkö siirryn saliin.
Lääkäri pääsi viimein ottamaan meidät vastaan ja ensimmäisenä sanoi, että meillä ei ikävä kyllä ole nyt tilaa ottaa sua synnyttämään. Tänään oli just pitkästä aikaa oikeen ruuhkahuippu osastolla ja kaikki synnytyssalit oli täynnä ja ennen mua olikin vielä 3 äitiä odottamassa vuoroaan siirtyä saliin. Samalla kun jännitys laukesi niin tuli armoton ketutus kun oli niin hartaasti odottanut saavansa vauvat syliin TÄNÄÄN.
Lääkäri päätti lähettää meidät kotiin ja palataan huomenna asiaan uudestaan. Eli huomenna synnyttäisin vaikka mikä olisi. Käveltiin Antin kanssa linkkiin ja mentiin hakemaan Kasper takaisin kotiin mummolasta.

Perjantaina 28.2 aamulla itkin taas kun jouduin jättämään Kasperin hoitoon ja lähdettiin Antin kanssa papan kyydillä jyväskylään klo. 7.40. Käynnistys alkaisi klo. 9.00 suoraan synnytyssalissa ja olin koko matkan melko hiljaa ja mietin vaan kuka mahtaakaan olla mulla kätilönä kun perille pääsen. Päästiin synnytysvastaanoton eteen ja pappa toivotti mulle onnea matkaan ja käski olla kiroilematta kuin merimies vaikka kuin sattuisi. Olinkin aika hiljaa loppujen lopuksi synnytyksessä, papan sanat mielessä.
Mentiin luukulle, josta meidät ohjattiin lääkäriin vielä viimeiseen ultraan, jossa varmistettiin että molemmat vauvat olisivat päät alaspäin, jotta alatiesynnytys olisi edelleen mahdollinen, eikä synnytyksessä tulisi mitään odottamattomia yllätyksiä. Siellä vauvat olivat vierekkäin päät alaspäin ja sain luvan siirtyä hoitajan saattelemana synnytyssaliin. Matkalla nousi pala kurkkuun ja meinasin, yllätys yllätys, alkaa itkeä. Ei hajuakaan miksi tälläkertaa. Mutta kuitenkin meinasin, mutta sain kasattua kuin ihmeen kaupalla itseni ja esitin iloista ja rentoa. Kaikkea muuta mitä oikeasti olin.
Synnytyssalissa sain tietenkin maailman rumimman koltun päälleni, jossa takapuoli oli aivan avoimenaan ja siinävaiheessa viimeistään koko ihmismäisyys touhusta oli riistetty. Siinä olin suoraansanottuna perse auki koko kansalle, kaikille ketä siinä huoneessa päivänmittaan kävikin. Supistusten alettua se kuitenkin unohtui melko nopeasti.
Klo. 10.00 lääkäri tuli huoneeseen ja puhkaisi kalvot. Lapsivettä lainehti joka ikisellä liikahduksella ja olo oli tosi ikävä. Juuri ennen sitä oli maailman epäilyttävin kätilö tökkinyt sokkona suoneeni iv-tipan, mistä valutti ensin ravintoa suoneen, kun aamupala oli jäänyt jännityksen takia välistä. Koko käsi oli toimintakyvytön ja saakelin kipeä, mutta hoitajan mielestä se oli ihan ok, kun kerran suonet vetää niin hyvin liuosta eikä neste valu mihinkään kudokseen, vaikka sitä ensin luulin kun käsi alkoi lähestyä olkapäähän asti kipeäksi.
Lapsivesienmenon jälkeen odotettiin tunti josko omat supistukset alkaisivat. Ei todellakaan alkanut, joten mukaan otettiin vanha tuttuni, oksitosiiniliuos joka ainakin laittaisi supistuksiin vauhtia. Oikeata tippamäärää haettiin klo. 14.00 asti, kunnes höperö pääsi aamuvuorosta kotiin ja tilalle tuli ihanat kätilöt, toinen vasta opiskelija, mutta he saivat kuitenkin määrän heti oikeaksi ja supistukset alkoivat. Ensin kovin epäsäännöllisinä, mutta kipeinä, mutta sitten muuttuivat säännöllisiksi ja toivoin vasta 5cm aukiolevana ensimmäisen kipulääkkeeni. Sain siis piikkinä lihakseen oxanestia, mikä laittoi pään niin pyörälle että tunti meni kuin siivillä jutellessani Antille kaikkea mitä pääähän tuli. Olinpa myös äitille kironnut whatsappissa oloani, siitä tosin sain tietää vasta kun luin vanhoja viestejä uudestaan. Mitään hajua ei ollut että olisin edes puhunut kellekkään puhelimen välityksellä. Kivut pysyi lievinä tunnin, mutta alkoivat kuin salama kirkkaalta taivaalta järkyttävän kovina heti ja siinävaiheessa itkin että nyt on pakko saada jotain, ihan sama mitä, mutta jotain. Kätilöt ihmettelivät, miksen ollut pyytänyt mitään kovempaa vieläkään vaikka olin jo niin paljon auki, että kivut olivat huipussaan. En kuitenkaan koko aikana kokenut mitään kovempaa tarvitsevani, kun luulin että kivut tulevat olemaan vielä 1000 kertaa kovemmat, niinkuin Kassun synnytyksessä oli.
Sain siinä vaiheessa kohdunkaulanpuudutteen, jonka laitto ei sattunut yhtään. Kymmenen minuuttia laiton jälkeen sanoin kätilölle, että mulla on semmonen olo, kuin joku tulisi mun perseestä ulos. Kätilö tarkisti tilanteen ja totesi mun olevan täydet 10cm auki ja että  A vauva tulisi nyt. Silloin hymyni hyytyi ja aloin tärisemään silkasta pelosta, kun puudutus ei kerennyt alkaa vaikuttamaan ja minun pitäisi puskea kaksi vauvaa ilman kivunlievitystä ulos. Hoin vain että en millään just nyt uskaltaisi ponnistella näitä vauvoja, mutta mihinkä mä enää siitä tilanteesta pääsisin, toivoin vain että olisin silloin valinnut sektion niin säästyisin tältä kaikelta nyt.
Ponnistuksen alettua olin jo epätoivon partaalla kun en uskaltanut kertakaikkiaan ponnistaa, mutta paine oli niin kova että muutakaan ei ollut tehtävissä.Koko sali täyttyi eri ammattien edustajista. Siellä oli kahden kätilön lisäksi opiskelija, lastenlääkäri, gynekologi, sekä joku randomi. Noin puolen tunnin tuskalllisen ponnistusvaiheen jälkeen, klo 17.20 minun pieni A poikani tuli maailmaan napanuora kaulan ympärillä ja kivut hellittivät- hetkeksi. Itkin hetken ilosta, kätilön pitäessä vauvaa sylissä, Antin leikattaessa napanuoraa ja lääkärin pitäessä B vauvaa mahanpäältä kiinni, ettei hän mahtuisi kiepsahtamaan esimerkiksi perätilaan kun kohtuun yhtäkkiä tulisikin niin paljon tilaa että voisi heittä volttia. Sitten taas iski todellisuus, että tulossa olisi vielä toinenkin vauva. SHIT.
Puoli tuntia odotettiin, ilman supistuksen supistusta, josko vauva itse tajuaisi laskeutua synnytyskanavaan ja voisin ponnistaa myös hänet ulos. Oksitosiinia lisättiin kokoajan huolelliseen tahtiin, sen ollessa loppujenlopuksi 200ml/h aloin jo vaipua epätoivoon. Tuloksetta odoteltiin ja vauvan sydänäänet alkoi laskea vaarallisesti. Silloin kätilö kehotti alkaa ponnistamaan vaikka vauva olisikin yläällä eikä supistuksia tulisi, koska vauva olisi saatava pihalle NYT. Ponnistin ja tietenkin pelko lapsen menettämisestä sai mut ponnistamaan todenteolla ja kun vauva oli tulossa, sano kätilö että vauva tulisi pää vinossa ja nyrkki poskella. Sain sanotuksi ainoastaa että Eikai nyt saatana, mutta kuitenkin epätoivoisena ponnistin niin, että viimein, klo. 17.51 myös pieni B tyttöni pääsi syntymään. Silloin kuitenkin huomattiin että napanuora oli niin lyhyt, että se pitäisi leikata heti että vauvan saisi edes laskettua rinnalleni. Se leikattiin ja sain myöskin tytön syliini ja silloin huokaisin helpotuksesta, että minulla oli vihdoinkin kaksi tervettä ja maailman suloisinta pientä vauvaa sylissäni ja olin selvinnyt kunnialla synnytyksestä. Olo oli ihana ja helpottunut.
Poikani syntyi mitoin 3150g, 49cm ja 36cm pipon kanssa ja tyttöni 3060g, 48cm ja 34cm päänympäryksellä.

Nyt tässä toista syöttäessä, toista sitterissa makaavaa vauvaa jalalla keinutellessani, Kasperilta saamaa pajunkissaoksaa ihastellessa ja tätä kirjoittaessani voin kyllä melkein sanoa että oon melkovarmasti maailman onnellisin, pienellä univelalla varustettu kolmen lapsen äiti.

meikkasin synnytyssaliin, halusin että vauvat näkee mut parhaimmillani ;) 

se siitä hehkeydestä

A poika 

B tyttö

Näyttää kuin siellä edelleen olis yks...

Väärä hälytys.

Raskausviikko 36 pyörähtää huomenna ja lapset ovat edelleen ahtaassa, valmiiksi kalustetussa yksiössään kahdestaan. Luulis käyvän tilan vähiin pikkuhiljaa, toivottavasti tajuavat kohta alkaa haluta ulos jo. Viimeviikolla jo luulin, että nytkö se lähtö tuli, kun oli niin kovia alaselkäjomotuksia ja samalla myös alavatsaa nipisteli. Soitin synnytysvastaanottoon ja sieltä kätilö kehotti tulla näytille, ellei omasta neuvolasta saa apua ko. vaivaan. Omasta neuvolasta, kaikella kunnioituksella, ei todellakaan ole mitään hyötyä tämmöisissä asioissa, joten rakkahin mummoni otti skodan alleen ja lähti meitä käyttämään Jyväskylässä. Mummo on korvaamaton apu tämmöisissä jutuissa, kun omaa autoa ei ole ja jonnekkin täytyisi päästä. Sydämmelliset kiitokset siis siitä.

Päästiin perille ja kätilö otti kivut todesta heti ja hoitaja otti meidät huoneeseen heti, kun oli saanut yhden OIKEASTI synnyttävän naisen hissiin ja synnytyssaliin. Tuskaisen näköinen nainen köpötti hiljalleen hissiin ja siinä taas mieleen tuli oma synnytys kesäkuussa 2012. Lähetin mielessäni sympatiat tälle naiselle ja mietin että been there, done that. (Mutta onneksi en vielä kuitenkaan uudestaan...)
Huoneessa hoitaja laittoi mut käyrille ja yllättäen A vauva lähti kokoajan anturin alta karkuun ja oli tosi vaikeaa saada kunnollista sydänkäyrää otettua hänestä, joten Antti pääsi tositoimiin ja metsästi toista vauvaa, jotta saataisiin edes vähän matkaa käyrää piirtymään. Käyrissä ei ollut mitään vikaa, vauvat olivat virkeitä, joskin toinen lapsista nukkui hetken käyriä otettaessa ja se näkyi siinä tasaisena pulssina, kun taas toisen pulssi heitteli. Oma pulssini heitteli kanssa, leposykkeeksi saatiin 96-111, eli aikamoiset lukemat, mutta kuulemma kätilön mielestä ei todellakaan edes pahimmasta päästä, joillain äideillä se huitelee kahdensadan hujakoilla! Siitä kätilö ohjasi meidät lääkärin huoneeseen jossa lääkäri ultrasi ja kokeili kohdunsuun tilanteen.
Suureksi yllätyksekseni viimekäynnistä oli tapahtunut muutosta ja olin melkein sentin jo auki. Synnytyskanavaa oli kuitenkin reilusti, melkein 4cm jäljellä, joten jotain siellä tapahtuu, mutta ei suurella vauhdilla. Vauvojen kokoarvioksi sain 2,7 ja 2,5 kg. Hyvän kokoiset lapset siis jo ja sen tuntee kyllä omassa olossaankin, että ei mitään keijukaisia enään kanniskellakkaan.
Aikansa hiljaa ultrattuaan kätilö tuli huoneeseen ja kysyi lääkäriltä, päästäisikö hän vielä minut kotiin vai jäisinkö jo osastolle, mikä yllätti minut täysin, koska ei todellakaan ollut käynyt mielessä että voisin tällä reissulla jo jäädä synnyttämään vaan että he tarkistaisivat vaan missä mennään ja onko syytä huoleen. Lääkäri (onneksi) päästi minut kotiin, mutta kehotti tulla takaisin jos supistukset yhtään kovenisivat tai jos jotain vuotoa esiintyy. Sanoi myös että synnytys voi nyt lähteä käyntiin millä hetkellä hyvänsä, mutta pidetään kuitenkin 12.2 Keskiviikon kontrolliaika voimassa, jos siihen vielä kerkeisin.
Tässä mä nyt istun, neuvolasta kotiutuneena ja supistuksia tulee max. 2/vrk. Ei siis ole lähtenyt edistymään mihinkään suuntaan vaikka kuinka olisin toivonut, että pääsisin jo synnyttämään kun olo ei ole mikään maailman hehkein kun ei kävelemään pääse enää kunnolla ja sängystäkin noustaan tasan Antin avustuksella. Sukat myöskin löytää tiensä jalkaan Antin avulla ja mitään toivoa ei ole sopivien vaatteiden löytämiselle.

Ylihuomenna siis menen (toivottavasti viimeistä kertaa) Gravidaan kontrolliultraan, jossa jutellaan synnytyksestä ja mahdollisesti sovitaan sektiolle päivä jo valmiiksi, jos siis päätän että haluan leikattavaksi. Mitä en kyllä halua, mutta vauvojen asennot huomioon ottaen en millään haluaisi koittaa onneani, että syntyvätkö molemmat alakautta vai syntyykö toinen leikkauksella ja toinen "normaalisti". Jompi kumpi, ei kumpaakin.
Synnytys on jo niin lähellä, että seuraava postaus taitaakin olla jo aika vauvantuoksuinen, ellei tässä nyt venytetä sitä syntymää maaliskuun puolelle, jolloin mä kyllä tuun valittamaan tänne, ihan vaan teidän iloksi!

Raskausviikko 36

Lapsen ihonalainen rasvakerros on täysin kehittynyt. Iho on tasainen ja hieno. Lapsen kasvot ovat pyöristyneet entisestään. Lapsi kasvaa nyt nopeasti, jopa yli 200 grammaa viikossa.

Napanuoran pituus on noin puoli metriä. Lapsi pitää usein kiinni napanuorasta ja ikään kuin leikkii sillä.

Tunnet itsesi isoksi ja kömpelöksi. Jalkoja ja selkää särkee. Olo on turvonnut, hikoilet paljon. Kaikki tämä on normaalia, mutta se ei jaksa paljon lohduttaa. Yritä silti myös nauttia ja kerätä voimia tulevaa varten.

Tässä vaiheessa alat varmasti ajatella, mistä tiedät milloin synnytys on alkanut. Olet ehkä jo tuntenut ennakoivia supistuksia, niin kutsuttuja harjoitussupistuksia. Oikeat supistukset ovat voimakkaampia, ne ovat säännöllisempiä, ja ne voimistuvat koko ajan ja ovat kivuliaampia.

Yksi merkki lähestyvästä synnytyksestä voi myös olla limatulpan irtoaminen. Limatulppa on ympäröinyt kohdunkaulaa koko raskauden ajan. Monet eivät huomaa koko limatulppaa, ja vaikka se irtoaisikin, saattaa kulua vielä viikkoja synnytykseen. Mutta jotain alkaa kuitenkin tapahtua. (tätä myöskin tapahtuu mulla, jos nyt jotain kiinnostaa!)

normaali synnytys vai leikkurin alle?

Mulla on nyt pää kehittänyt uuden järkyttävän ahdistuksen, nimittäin se, etten vois synnyttää normaalisti. Viimekerralla olin ihan sata varma että en enää ikinä halua synnyttää alakautta, mutta viime ultrakäynnillä kätilö kertoi monia faktoja ja positiivisia asioita alatiesynnytyksen kannalta. Tottakai olin sitä mieltä että mieluummin mä synnyttäisin normaalisti ja saisin nostella heti vauvoja ja olla niiden kanssa, kuin se että menisin leikkurin alle, mahdollisesti vielä nukutettuna ja olisin sen jälkeen nostokiellossa ja ihan pökkyrässä enkä näkisi vauvoja heti niiden synnyttyä. Viimeks vaan ultrassa vauvat oli sitä mieltä että äidille ei suoda sitä mahdollisuutta että välttäisi leikkauksen kun kummatkin on päättäneet alusta asti pysyä mitä oudoimmissa asennoissa. A vauva, jonka kuuluisi olla raivotarjonnassa jotta alatiesynnytys olisi mahdollinen, istuu jämäkästi pyllyllään, perätilassa. B vauva taas sijaitsee ihan kylkiluiden alapuolella poikittain, pää vasemmalle ja jalat oikeaan kylkeen potkien. Miks mulla käy tämmönen mäihä, kysynpähän vaan... Toisaalta oon facebookissa eräässä ryhmässä jossa kaikilla on laskettu aika maaliskuussa ja siellä on myös kaksi monikkoäitiä odottamassa kaksosia ja kävi ilmi että meidän kaikkien vauvat on täsmälleen samassa asennossa kohduissa. Kaikilla on A perätilassa ja B poikittain! joukkoprotesti....
Tästäkin pelosta pääsee varmaan taas jossain vaiheessa eroon kun kuulee positiivisia asioita sektiosta ja perehtyy aiheeseen enempi, vaan nyt se tuntuu kamalalta jos joutuu silvotuksi, etenkin kun hormoonit sekottaa päätä vielä vähän enemmän kuin normaalisti.

Tänään alkoi raskausviikko 33 ja viikon päästä jos vauvat syntyisi niin sitä ei esteltäisi enää mitenkään, vaan vauvojen annettaisiin syntyä, koska olisivat jo niin hyvin kehittyneitä. Kuitenkin jokainen päivä ja etenkin viikko on vaan plussaa syntymättömille vauvoille ja toivon että ne ei sieltä ihan vielä olisikaan tulossa, vaikka mulla alkaa jo aika tukala olo olla, varsinkin kauppareissuilla ja jos joutuu kävelemään tosi paljon. Tuntuu, että maha painaa niin paljon että ei voi enää yhdellä paidalla kulkea, vaan pitää olla paitoja ns. kuromassa mahaa yhteen ettei se repeä kyljistä irti...
Selällään ei voi olla enää hetkeäkään tai muuten loppuu hapensaanti, kun maha painaa niin paljon keuhkoja ja sattuu sisäelimiin jos pidempään on selällään. Mahallaan olosta oon voinut vaan haaveilla sitten 14. raskausviikon.
Kohta tosin pääsen viettämään taas normaalia elämää mahallaan makaamisesta lähtien ja sit tuleekin taas tuttu ja turvallinen "mulla on ikävä sitä mahaa" - tunne, josta on tälläkertaa vaan päästävä yli, sillä meidän lapsiluku on EHDOTTOMASTI tässä.

Ennen kun kävin ensimmäisessä ultrassa tästä raskaudesta, päätettiin Antin kanssa että kyllä kaksi lasta on ihan hyvä määrä ja jos joskus alkaa tekemään kolmatta mieli niin sitten mietitään asia uudelleen ja se kolme olisi ehdoton max. No, meidän max raja täyttyikin sen enempää miettimättä, joten nyt on hankittava kunnon ehkäisy näitten syntymän jälkeen. Mietteissä vaan on, että mikä olisi mulle se oikea vaihtoehto. Pois lukeutuu ensimmäisenä pillerit ja muut joita joutuisi muistaa ottaa joka päivä. Kapselit ja kierukka saattaisi olla se mun juttu. Toisaalta sekään ei vielä oo ajankohtainen, joten tapani mukaan jätän sen asian miettimisen viimetippaan, kuten kaiken muunkin, mm. sen että minkälainen on meidän nukkumajärjestys tulevaisuudessa. Ollaanko kaikki yhdessä huoneessa vai aletaanko jotenkin jakamaan meitä nukkujia kahden huoneen välille. Myös vauvojen vaatekaapit on vielä tyhjentämättä ja pyyhkimättä, tällähetkellä siis vauvojen vaatteita on pitkin asuntoa eri kaapeissa ja äitiyspakkauksissa, suurin osa pesemättäkin vielä. Mä en vaan saa mitään aikaiseksi kun luulen että aikaa on rajattomasti, vaikka todellisuudessa laskettuun aikaan on enää 49 päivää. Apua saa siis tulla tarjoamaan, en keneltäkään lyö ovea nenän edestä kiinni! Tai no parilta tyypiltä löisin... Mut kannattaa tulla koittamaan, olisitteko ne onnekkaat jotka pääsee sisälle meidän sekasortoon!

Paino lisääntyy lähes 250 grammaa viikossa!

vauvojen painot on nyt suunnilleen 2kg per lapsi ja pituutta heillä on noin 45cm.

Lapsi kasvaa uskomatonta vauhtia seuraavien neljän viikon ajan.

Hän nukkuu paljon, ja koska hengenvedot näkyvät myös unen aikana, tiedämme, että aivojen hengityskeskus on täysin kehittynyt.

Lihakset ovat kehittyneet ja iho silinnyt. Lanugokarvat alkavat pudota pois, vaikka niitä saattaa olla syntymän jälkeen vielä jäljellä lapsen selässä tai olkapäillä.

Tässä vaiheessa useimmat lapset ovat asettuneet pää alaspäin valmiina seuraavaan vaiheeseen. Jos olet uudelleensynnyttäjä, lapsi asettuu tähän asentoon ehkä vasta synnytyksen käynnistyessä.

Lapsen kyky säädellä kehon lämpötilaa kehittyy – lapsi pystyy hikoilemaan. Tämä kyky puuttuu keskosena syntyneiltä lapsilta.

Yksi vauva vs. kaksi vauvaa raskausviikolla 32.

2013

Vuosi 2014 tulee olemaan joka kantilta aivan mahtava. Musta tulee toisen kerran äiti mutta tälläkertaa suoraan kolmelle! En olis ikipäivänä uskonut olevani tässä tilanteessa esimerkiksi vuosi sitten samaan aikaan. Raskaus oli toiveissa kyllä vuosi sitten mutta kaksosia en osannut odottaa edes villeimmissä ajatuksissani. Eipä varmaan kukaan kaksosten äiti oo osannut miettiä raskaustestiä tehtäessä että siellä tosiaan tulee olemaan kaksi alkioo, myöhemmin sikiötä ja lopuksi kaksi valmista ihmislasta, kuten en minäkään. Tässä kuitenkin kuvia meistä viimevuoden varrelta ja tänävuonna sitten taas uusia kuvia uusien naamojen kera!

unelmatorttua 

punahuulet, so not me!

Tikkakoskella Pertun kaa fiilistelemässä

Ensimmäinen ateria Tourulassa

Tourula

Ekat uintireissut 

Tampere with my girls <3

Parhain ylläri

Laivalla 

Isomummon kans pullaa

Baby A, poika