Torstaina 27.2 lähdin jännityksellä synnäriä kohti mummon kyydillä, mielessä vaan se, että tämän vuorokauden sisällä mulla on kaksi lasta sylissä ja Kasperilla on viimein kaksi sisarusta, toivottavasti vielä tyttö ja poika, niinkuin joka ultrassa oltiin meille lupailtu. Mummo saattoi meidät gravidaan, jossa ultran jälkeen lääkäri päätti, että synnytys käynnistettäisiin tänään ja kirjasi minut osastolle sisään. Kävelin itku kurkussa osastolle koska jännitti maailman eniten mennä taas sinne samaan paikkaan, jossa koin elämäni kauheimmat ja ihanimmat hetkeni toissakesänä kun Kasper näki ensimmäistä kertaa päivänvalon 1.6.2012. Käynnistys oli kamala, kivut tainnuttivat mut kokonaan enkä muista synnytyksestä muuta kuin kamalan kivun ja itkun, kun sanoja ei tullut suusta vaikka olisi tehnyt mieli puhua, sekä ilkeät kätilöt mitkä selvästikkään eivät luottaneet nuoren, juuri 19 vuotiaan tytön voivan olla hyvä äiti lapselleen ja halusivat vain kylmästi auttaa lapsen maailmaan ja sen jälkeen jättää minut huoneeseen selviämään yksin vauvan kanssa ja passittivat antin kotiin. Maailman mullistavin kokemus on oman lapsen syntymä ja sen pitäisi jäädä, kivuista huolimatta mieleen uskomattoman iloisena tapahtumana kun saa rakkaan lapsensa ensimmäistä kertaa rinnalleen ja näkee miten uskomattoman hienon olennon on voinut toisen ihmisen kanssa luoda. Mulla se jäi elämäni hirveimpänä päivänä mieleen, vaikka olinkin suunnattoman onnellinen Kasperista. Olisin voinut pakahtua onnesta, mutta samalla itkin kuinka hirveätä oli synnyttää myötätunnottoman kätilön kanssa, joka ilkeillä sanoillaan sai mut ihan sanattomaksi.
Kuitenkin osasto 5 luukulla, omaa huonetta odottaessa sain kasattua mieleni ja ootin innolla että pääsisin pian käynnistykseen. Odotettiin Antin kanssa tunti lääkäriä ja mitä hänellä on sanottavana ennenkö siirryn saliin.
Lääkäri pääsi viimein ottamaan meidät vastaan ja ensimmäisenä sanoi, että meillä ei ikävä kyllä ole nyt tilaa ottaa sua synnyttämään. Tänään oli just pitkästä aikaa oikeen ruuhkahuippu osastolla ja kaikki synnytyssalit oli täynnä ja ennen mua olikin vielä 3 äitiä odottamassa vuoroaan siirtyä saliin. Samalla kun jännitys laukesi niin tuli armoton ketutus kun oli niin hartaasti odottanut saavansa vauvat syliin TÄNÄÄN.
Lääkäri päätti lähettää meidät kotiin ja palataan huomenna asiaan uudestaan. Eli huomenna synnyttäisin vaikka mikä olisi. Käveltiin Antin kanssa linkkiin ja mentiin hakemaan Kasper takaisin kotiin mummolasta.
Perjantaina 28.2 aamulla itkin taas kun jouduin jättämään Kasperin hoitoon ja lähdettiin Antin kanssa papan kyydillä jyväskylään klo. 7.40. Käynnistys alkaisi klo. 9.00 suoraan synnytyssalissa ja olin koko matkan melko hiljaa ja mietin vaan kuka mahtaakaan olla mulla kätilönä kun perille pääsen. Päästiin synnytysvastaanoton eteen ja pappa toivotti mulle onnea matkaan ja käski olla kiroilematta kuin merimies vaikka kuin sattuisi. Olinkin aika hiljaa loppujen lopuksi synnytyksessä, papan sanat mielessä.
Mentiin luukulle, josta meidät ohjattiin lääkäriin vielä viimeiseen ultraan, jossa varmistettiin että molemmat vauvat olisivat päät alaspäin, jotta alatiesynnytys olisi edelleen mahdollinen, eikä synnytyksessä tulisi mitään odottamattomia yllätyksiä. Siellä vauvat olivat vierekkäin päät alaspäin ja sain luvan siirtyä hoitajan saattelemana synnytyssaliin. Matkalla nousi pala kurkkuun ja meinasin, yllätys yllätys, alkaa itkeä. Ei hajuakaan miksi tälläkertaa. Mutta kuitenkin meinasin, mutta sain kasattua kuin ihmeen kaupalla itseni ja esitin iloista ja rentoa. Kaikkea muuta mitä oikeasti olin.
Synnytyssalissa sain tietenkin maailman rumimman koltun päälleni, jossa takapuoli oli aivan avoimenaan ja siinävaiheessa viimeistään koko ihmismäisyys touhusta oli riistetty. Siinä olin suoraansanottuna perse auki koko kansalle, kaikille ketä siinä huoneessa päivänmittaan kävikin. Supistusten alettua se kuitenkin unohtui melko nopeasti.
Klo. 10.00 lääkäri tuli huoneeseen ja puhkaisi kalvot. Lapsivettä lainehti joka ikisellä liikahduksella ja olo oli tosi ikävä. Juuri ennen sitä oli maailman epäilyttävin kätilö tökkinyt sokkona suoneeni iv-tipan, mistä valutti ensin ravintoa suoneen, kun aamupala oli jäänyt jännityksen takia välistä. Koko käsi oli toimintakyvytön ja saakelin kipeä, mutta hoitajan mielestä se oli ihan ok, kun kerran suonet vetää niin hyvin liuosta eikä neste valu mihinkään kudokseen, vaikka sitä ensin luulin kun käsi alkoi lähestyä olkapäähän asti kipeäksi.
Lapsivesienmenon jälkeen odotettiin tunti josko omat supistukset alkaisivat. Ei todellakaan alkanut, joten mukaan otettiin vanha tuttuni, oksitosiiniliuos joka ainakin laittaisi supistuksiin vauhtia. Oikeata tippamäärää haettiin klo. 14.00 asti, kunnes höperö pääsi aamuvuorosta kotiin ja tilalle tuli ihanat kätilöt, toinen vasta opiskelija, mutta he saivat kuitenkin määrän heti oikeaksi ja supistukset alkoivat. Ensin kovin epäsäännöllisinä, mutta kipeinä, mutta sitten muuttuivat säännöllisiksi ja toivoin vasta 5cm aukiolevana ensimmäisen kipulääkkeeni. Sain siis piikkinä lihakseen oxanestia, mikä laittoi pään niin pyörälle että tunti meni kuin siivillä jutellessani Antille kaikkea mitä pääähän tuli. Olinpa myös äitille kironnut whatsappissa oloani, siitä tosin sain tietää vasta kun luin vanhoja viestejä uudestaan. Mitään hajua ei ollut että olisin edes puhunut kellekkään puhelimen välityksellä. Kivut pysyi lievinä tunnin, mutta alkoivat kuin salama kirkkaalta taivaalta järkyttävän kovina heti ja siinävaiheessa itkin että nyt on pakko saada jotain, ihan sama mitä, mutta jotain. Kätilöt ihmettelivät, miksen ollut pyytänyt mitään kovempaa vieläkään vaikka olin jo niin paljon auki, että kivut olivat huipussaan. En kuitenkaan koko aikana kokenut mitään kovempaa tarvitsevani, kun luulin että kivut tulevat olemaan vielä 1000 kertaa kovemmat, niinkuin Kassun synnytyksessä oli.
Sain siinä vaiheessa kohdunkaulanpuudutteen, jonka laitto ei sattunut yhtään. Kymmenen minuuttia laiton jälkeen sanoin kätilölle, että mulla on semmonen olo, kuin joku tulisi mun perseestä ulos. Kätilö tarkisti tilanteen ja totesi mun olevan täydet 10cm auki ja että A vauva tulisi nyt. Silloin hymyni hyytyi ja aloin tärisemään silkasta pelosta, kun puudutus ei kerennyt alkaa vaikuttamaan ja minun pitäisi puskea kaksi vauvaa ilman kivunlievitystä ulos. Hoin vain että en millään just nyt uskaltaisi ponnistella näitä vauvoja, mutta mihinkä mä enää siitä tilanteesta pääsisin, toivoin vain että olisin silloin valinnut sektion niin säästyisin tältä kaikelta nyt.
Ponnistuksen alettua olin jo epätoivon partaalla kun en uskaltanut kertakaikkiaan ponnistaa, mutta paine oli niin kova että muutakaan ei ollut tehtävissä.Koko sali täyttyi eri ammattien edustajista. Siellä oli kahden kätilön lisäksi opiskelija, lastenlääkäri, gynekologi, sekä joku randomi. Noin puolen tunnin tuskalllisen ponnistusvaiheen jälkeen, klo 17.20 minun pieni A poikani tuli maailmaan napanuora kaulan ympärillä ja kivut hellittivät- hetkeksi. Itkin hetken ilosta, kätilön pitäessä vauvaa sylissä, Antin leikattaessa napanuoraa ja lääkärin pitäessä B vauvaa mahanpäältä kiinni, ettei hän mahtuisi kiepsahtamaan esimerkiksi perätilaan kun kohtuun yhtäkkiä tulisikin niin paljon tilaa että voisi heittä volttia. Sitten taas iski todellisuus, että tulossa olisi vielä toinenkin vauva. SHIT.
Puoli tuntia odotettiin, ilman supistuksen supistusta, josko vauva itse tajuaisi laskeutua synnytyskanavaan ja voisin ponnistaa myös hänet ulos. Oksitosiinia lisättiin kokoajan huolelliseen tahtiin, sen ollessa loppujenlopuksi 200ml/h aloin jo vaipua epätoivoon. Tuloksetta odoteltiin ja vauvan sydänäänet alkoi laskea vaarallisesti. Silloin kätilö kehotti alkaa ponnistamaan vaikka vauva olisikin yläällä eikä supistuksia tulisi, koska vauva olisi saatava pihalle NYT. Ponnistin ja tietenkin pelko lapsen menettämisestä sai mut ponnistamaan todenteolla ja kun vauva oli tulossa, sano kätilö että vauva tulisi pää vinossa ja nyrkki poskella. Sain sanotuksi ainoastaa että Eikai nyt saatana, mutta kuitenkin epätoivoisena ponnistin niin, että viimein, klo. 17.51 myös pieni B tyttöni pääsi syntymään. Silloin kuitenkin huomattiin että napanuora oli niin lyhyt, että se pitäisi leikata heti että vauvan saisi edes laskettua rinnalleni. Se leikattiin ja sain myöskin tytön syliini ja silloin huokaisin helpotuksesta, että minulla oli vihdoinkin kaksi tervettä ja maailman suloisinta pientä vauvaa sylissäni ja olin selvinnyt kunnialla synnytyksestä. Olo oli ihana ja helpottunut.
Poikani syntyi mitoin 3150g, 49cm ja 36cm pipon kanssa ja tyttöni 3060g, 48cm ja 34cm päänympäryksellä.
Nyt tässä toista syöttäessä, toista sitterissa makaavaa vauvaa jalalla keinutellessani, Kasperilta saamaa pajunkissaoksaa ihastellessa ja tätä kirjoittaessani voin kyllä melkein sanoa että oon melkovarmasti maailman onnellisin, pienellä univelalla varustettu kolmen lapsen äiti.
meikkasin synnytyssaliin, halusin että vauvat näkee mut parhaimmillani ;) 
se siitä hehkeydestä
A poika
B tyttö
Näyttää kuin siellä edelleen olis yks...
